5 1* {A Kun amigisti PC:hen ryhtyi {A -------------------------- {7 Heimo Laukkanen Minua ei oikeastaan koskaan ole voinut pitää PC-yhteensopivien tietokoneiden puolestapuhujana. Mitä suuremmissa määrin olen aina puhunut ja toiminut Amigan hyväksi, mikä näkyy myös tässä toiminnassa. Tämä olkoonkin ensimmäinen ja viimeinen artikkeli (ainakin toistaiseksi), jossa ruodin kuilua kahden erilaisen maailman, Amigan ja PC:n välillä. Samalla se on myös kertomus oppimisesta ja väärien käsitysten korjautumisesta. Elämässä on joitain realiteetteja, jotka on vain otettava vastaan. Minulle yksi sellainen realiteetti oli PC-yhteensopivien tietokoneiden ylivalta. Vaikka kuinka olinkin halunnut, en ollut pystynyt sitä muuttamaan, joten siihen oli sopeuduttuva. Opiskelujen alkaminen oli hyvä ja aiheellineen syy sopeutumiselle. Työt suoritettiin PC-ympäristössä Windows-pohjaisilla ohjelmilla, joista minulla ei ollut kokemusta. Oli opittava - oli ostettava PC. Opiskelijalla sijoituksien teko on aina pitkäaikaisten valmistelujen tulos jo pelkän rahoituksen takia. Minun kohdallani rahoitus oli opintolaina. En olisi voinut kuvitella jaksavani kituutella ja säästäväni lähemmäksi kymmentätuhatta markkaa tässä työtilanteessani, varsinkin kun uusi tietokone on käyttötarkoitukseltaan tulonhankintaväline ja näin ollen yksi perusedellytys oman taloudellisen tilanteen parantamiselle. Päätös oli siis valtion takaama opintolaina, joka järjestyikin ystävällisen pankkitoimihenkilön avustuksella parissa päivässä. Loppu olikin sitten mainosten selailua ja PC-tekniikasta paremmin tietävien konsultointia. Ennen kuin yhtään rahaa oli siirtynyt tiskin toiselta puolelta toiselle, olin tehnyt tutkimustyötä niin emolevyjen, näytönohjainten kuin myös muistien suhteen. Sen enempää tutkimusten tuloksista viisastumatta päädyin ostamaan koneen liikkeestä, joka pystyi yhdistämään hyvän hinnan, kohtuulliset komponentit ja luotettavuuden. Omassa tapauksessani luotettavuus tarkoitti yhtiön pitkäaikaisuutta ja tunnettavuutta. En tahtonut liittyä siihen joukkoon, joka ostaa koneen hyvin halvalla pieneltä yrittäjältä, jonka takuu kestää täsmälleen niin kauan kuin yritys on pystyssä. En myöskään tahtonut maksaa turhasta - tunnetusta merkistä tai liioista lisävarusteista. Pieni Pentium-prosessori, ääni- ja näyttökortti, 16 megatavun muisti, 15 tuuman digitaalinäyttö, 850 megatavun kiintolevy ja nelinkertaisella nopeudella pyörivä CD-ROM-asema edustivat niitä varusteita, joita katsoin työskentelyssäni emolevyllä tarvitsevani. Paremmat näytönohjaimet, suuremmat kiintolevyt ja isommat muistikapasiteetit tulisivat myöhemmin - sitten kun niihin olisi varaa. Lainarahalla pyritään hankkimaan vain välttämättömin ja jatkamaan siitä eteenpäin omin eväin. Varsinainen PC-maailmaan tutustuminen alkoi koneen kokoamisella. Valmiin paketin eduiksi voidaan laskea oikea plug-and-play-toiminta. Johdot kiinni ja menoksi - käyttöjärjestelmää asentamaan. Ensin MS-DOS ja päälle Windows. Ei lainkaan ongelmia saati vaikeuksia, ennen kuin huomataankin, ettei CD-ROM ota tunnistautuakseen. Koneen näytönohjaimen ja äänikortin ajurit toimitettiin rompulla, joten pieni epäilyksen peikko kaivoi mieltä. Uusi yritys - ilman onnistumista. Kone auki ja kaikkien johtojen tarkistus - ei apua. Muutaman kymmenen minuutin tappelun jälkeen oli pakko luovuttaa ja odottaa viikonlopun yli maanantaita, seuraavaa päivää, jolloin myyjältä saisi apua ongelmaan. Maanantai oli toivoa täynnä ja toi myös paljon valoa ongelmaani. Odotettuani ensin puoli tuntia ruokatunnilta palaavia teknisiä osaajia ongelma ratkesi muutamassa minuutissa. Kymmenessä sekunnissa yksi heistä keksi, että CD-ROMin vaivana oli liian vanha ajuri ja muutamassa minuutissa toinen selitti, kuinka äänikortin ajurit saataisiin rompulta asetettua paikoilleen ja otettua käyttöön. Neuvot pitivät paikkansa ja kone tunnisti IDE-väylässä olleen CD-ROMin kiltisti. Ajurit asentuivat Windowsiin ja nopeasti näytölle saatiin aikaan parempi tarkkuus ja enenmmän värejä. Äänipiirit heräsivät henkiin ja kerrankin tuntui siltä, että asiat hoituvat niin kuin pitää. Windows 3.11 ei kuitenkaan ollut se, mitä minä halusin, sillä oman koneen tulee olla sellainen, että sitä on mukava käyttää. Niinpä riensin asentamaan suuren mediapuheen saattelemaa Windows 95 -käyttöjärjestelmää, jonka asennusohjelma toivottikin minut tervetulleeksi. Vaatimatta käyttäjältä tuskin lainkaan tietoutta tietokoneista asennusohjelma toimi välillä käyttäjän mielipidettä kysyen ja valmisti konetta uuteen elämään. Uuden Windowsin asentaminen ei sujunutkaan kuitenkaan niin helposti kuin vanhemman version. Asennusohjelma tyssäsi koneen lisälaitteiden tunnistamiseen, mutta käynnistettäessä uudestaan osasi varoa tekemästä samaa virhettä uudestaan ja suosiollisesti jätti korttien tunnistamisen väliin. Se siitä plug-and-playstä. Kun Windows oli viimein asennettu ja käynnistetty, oli käyttäjän vuoro ihmetellä. Työpöytä oli kuin olisi Macintoshiin astunut. Erona näkyi ruudun alalaidan task-bar, josta löytyvät niin sillä hetkellä käynnissä olevat ohjelmat kuin myös Start-valikko, jonne voidaan laittaa kaikki yleisimmät ohjelmat ja käynnistää ne suoraan sieltä. Saman valikon takaa löytyvät myös oikotiet Windows-ympäristön preferences-valikoihin ja Macintosh-tyylisiin apuohjelmiin, kuten etsi, viimeisimmät dokumentit ja koneen sammuttaminen. Kyseisellä toiminnolla kone voidaan käynnistää uudelleen alusta, sammuttaa tai käynnistää DOS-tilaan. Varsinkin pelien ystäville viimeisin vaihtoehto tulee tutuksi, ellei halua nauttia pelien hidastelusta Windowsin päällä ajettavassa MS-DOS-tulkissa. Miltä uusi Windows siis tuntuu? Rehellisesti sanottuna se tuntuu hyvältä. Kun jättää huomioimatta koneen hidastumisen silloin tällöin, Windows 95 on mukava ja myös helppo käyttää. Se muistuttaa niin paljon Macintoshia ja myös Amigan Workbenchiä, että jokainen kyseisiä koneita käyttänyt on pienen totuttelun jälkeen kotonaan. Erilaiset toimintatavat ja erilainen ikkunointi, screenien puute ym. asiat tuntuvat aluksi kummalliselta, mutta pikku hiljaa oppii omaksumaan uuden tavan tehdä töitä. Puutteitakin toki on. Yksi sellainen on nopeus. Oman koneeni 16 megatavun muisti ja 75 megahertsin Pentium eivät aina takaa sitä lentävää nopeutta, jota saattaisi toivoa ja haluta. Siirtyminen ohjelmasta toiseen tuntuu välillä hitaalta ja saakin mieleen muistikuvan, että Amigan screenit ovat maailman parhaita keksintöjä. Puutteen kuitenkin hyväksyy, kun tietää, että nyt on mahdollista ajaa kotonakin valtamaailman kanssa yhteensopivia ohjelmia. Olen nyt siis tutustunut myös Microsoftin ja PC-yhteensopivien laitteiden maailmaan, enkä voi sanoa katuvani ostostani hetkeäkään. Olen jo nyt tehnyt tällä koneella kuukaudessa enemmän kuin Amigallani viimeisen vuoden aikana. Syykin on yksinkertainen: ohjelmat ja tehojen resurssit. Amigassani ei ole ohjelmia, joilla voisin tehdä nykyisten standardien mukaan edes keskinkertaista grafiikkaa ja jos olisi, sen teholliset resurssit saati näyttökortin kyvyt eivät riittäisi siihen. Investoinnit pelkästään turbo- ja grafiikkakorttiin maksaisivat enemmän kuin koko ostamani PC-paketti näyttöineen, muisteineen, kiintolevyineen ja CD-ROMeineen. Voitko siis rehellisesti sanoa, että järkevämpää olisi ollut vaikka säästää jostain viisi tuhatta markkaa lisää ja ostaa uusi Amiga 4000? Tuskin. Objektiivisesti katsoen Amiga on pelattu ammatillisessa käytössä ahtaalle. Realistisesti ajateltuna en uskaltaisi suositella isoa high-end-Amigaa kovinkaan moneen työhön. PC:t ja Macintoshit tarjoavat toimivat ja turvalliset ympäristöt lähes tehtävään kuin tehtävään. Tasokkaita ja keskenään yhteensopivia ohjelmia löytyy ja kehityksen jatkuvuudesta, niin itse koneen kuin myös ohjelmistojenkin, voi olla suhteellisen varma. Vaikka AmigaOS osoittaisikin hämmästyttävän älykkäitä piirteitä, ne eivät paljon lämmitä, jos hyvää ohjelmaa tarvittavaan tehtävään ei löydy tai tuki loppuukin kesken! Mutta on edelleen asioita, joissa Amiga on paras. Pieni Amiga, esimerkiksi Amiga 1200 tai CD32, on optimaalinen multimediapiste niin pienille kuin suurillekin projekteille. Laitteisto ei itsessään ole kallis tai välttämättä edusta suurta laskentatehoa, mutta pystyy silti pyörittämään tasokasta multimediasovellusta, joka ei häviä nopeissa koneissa pyöriville MacromindDirector- tai MultimediaToolbook-sovelluksille. Scala edustaa Amigan multimediaohjelmistojen huippua ja kehittyykin koko ajan paremmaksi. Uusia ohjelmistoja, kuten ImageVision, syntyy ja kehittyy innovatiivisen mielen ja ohjelmoijan kannalta erinomaisen käyttöjärjestelmän yhdistyessä. Multimedia ja pelit ovatkin Amigan vahvat puolet. Vaikka mammuttimaiset eeppiset tarinat tai nopeat photorealistiset 3D-pelit ovatkin valloittaneet CD-ROMien välityksellä PC:t, ovat monet Amigan yksinkertaisetkin mutta silti niin valloittavat ja toimivat pelit niitä, joita haikein mielin muistellaan ja pelataan yhä uudelleen ja uudelleen. Tavallisille kuluttajille, niille, jotka haluavat paljon huvia ja välillä tehdä jotain muutakin ilman sen suurempia vaivoja, suunnatut Amigat ovat edelleen yksi portti Escomille nostaa Amiga kukoistukseen. Vaikka raskaat työkoneet PowerPC:n tyyppisillä RISC-ratkaisuilla tai vaikka 68060-prosessoreilla ovatkin ne, jotka numeroihin ja raakaan tehoon tuijottajille edustavat koko konemerkin tai sarjan itseisarvoa, on Amigan kohdalla mielestäni tärkeämpää saada ensin usko itse koneeseen ja sen tulevaisuuteen palautettua. Käytännössä paras tie siihen on konekannan saaminen kasvuun. Lisääntyvä ostajapotentiaali palauttaa pelien ja raskaampienkin ohjelmien tekijöiden luottamuksen Amiga-projekteihin ja ajatukseen koneesta, joka sijoittuu raskaan PC:n ja puhtaasti pelaamiseen tarkoitetun pelikonsolin välille. Omalta osaltani seuraava tietokone, jonka ostan on todennäköisesti Amiga 1200, kunhan Internet-seikkailuun tarkoitettu Surfer-paketti ehtii Suomeen asti ja sen hinta varmistuu. Reilun kolmen ja puolen tuhannen markan paketti ei kuulosta pahalta, kunhan varustukseen kuuluu muutakin kuin pelkkä Workbench. Sopivien varusohjelmien ja lisämuistin avulla koneesta saa jo enemmänkin kuin käyttökelpoisen surffilaudan.